Vaihtoehtoinen suomen kielen oikeinkirjoitus

Johdanto

Olen kehittänyt suomen kielelle kirjoitus­järjestelmän, joka pohjautuu astevaihtelun osalta etymologiaan eikä ääntämiseen. (En ole tosin käyttänyt etymologisia sanakirjoja vaan päätellyt sanojen alkuperän mututuntumalla.) Pitkät vokaalit myös merkitään tarkkeilla eikä kahdella kirjaimella. Todettakoon, että en kannata tällaisen oikein­kirjoituksen käyttöönottoa varsinkaan ensimmäisen periaatteen osalta. Uuden oikein­kirjoituksen mukainen teksti on korostettu tällä sivulla näin.

Vokaalit

Vokaaliäänteiden kirjoittaminen muuttuu seuraavasti:

i-päätteiset diftongit kirjoitetaan j-päätteisinä: ai, ei, oi, ui, yi, äi, öi → aj, ej, oj, uj, üj, äj, öj.

u- ja y-päätteiset diftongit kirjoitetaan v-päätteisinä: au, äy, eu, ey, iu, iy, ou, öy → av, äv, ev, ev, iv, iv, ov, öv.

Jos i:tä seuraa vokaali, joka kuuluu eri tavuun mutta samaan sanaan, väliin lisätään j: asia, toisiaan, vesien, kahvio, häviöön → aſija, tojſiján, veſijen, cahvijo, hävijőn.

Jos kirjaimia A̋ ja a̋ ei teknisistä syistä ole käytettävissä, ne voidaan kirjoittaa à ja ã (A ja a aaltoviivalla; esim. ãlijö).

Konsonantit

Astevaihtelussa lyhyiden /k/-, /p/- ja /t/-äänteiden heikot asteet kirjoitetaan aina ”g”, ”b” ja ”d”. Esimerkkejä:

Loppukahdennus merkitään ”q”:lla:

• esimerkkejä verbeistä: tee se, en tee, haluan tehdä, on tehty, ei tehdä → tegeq ſe, en tegeq, haluan tehdäq, on tehtüq, ej tehdäq
• esimerkkejä nomineista: sade, heille, sanansa → ſadeq, hejlleq, ſananſaq
• esimerkkejä adverbeista: äkisti, irti → äkistiq, irtiq

Perfektin pääte -n ei assimiloidu edeltävään konsonanttiin: tullut, purrut, juossut → tulnut, purnut, jósnut. Sama pätee potentiaalin päätteeseen -n: tullee, purree, juossee → tulné, purné, jósné.

”ks” ja ”ts” kirjoitetaan ”x” ja ”z”, paitsi jos kirjaimet kuuluvat eri sanaan: esim. yksi, otso → üxi, ozo mutta kevätsää → kevätſa̋.

”k” kirjoitetaan ”c” muulloin kuin ”s”:n tai etuvokaalin (e, é, i, í, ä, a̋, ö, ő, ü, ű) edellä: kana, takka, takki, kynä → cana, tacca, tacki, künä.

Pieni ”s” kirjoitetaan ”ſ” (pitkä s) tavun alussa ja ennen tavun ensimmäistä vokaalia: sinä, tassu, spiikki → ſinä, tasſu, ſpícki mutta astia, SUU → astija, SÚ.

Välimerkit

Yhdyssanoissa saa olla korkeintaan kaksi peräkkäistä osaa ilman väliviivaa. Väliviivat lisätään loogisiin paikkoihin ja niitä lisätään mahdollisimman vähän. Esim. alamäkiajo, yläikäraja, ylioppilas­tutkinto­lautakunta → alamäki-ajo, ülä-ikäraja, ülioppilas-tutkinto-lavtacunta.

Yhdyssanoissa, joissa yksi sana loppuu samaan vokaaliin, jolla seuraava alkaa, ei käytetä enää väliviivaa, ellei edellinen sääntö sitä edellytä: esim. tasa-arvo → taſaarvo mutta jalkapallo-ottelu, matka-asiakirja → jalcapallo-ottelu, matca-aſijakirja.

Esimerkkejä

YK:n ihmisoikeuksien julistus

Cajcki ihmiſet ſüntüvät vapajna ja taſavertajſina arvoltán ja ojkevxiltán. Hejlleq on andettuq järki ja omatunto, ja hejdän on tojmittava tojſiján cohtán veljevden hengesſä.

(lähde)

Babylonin torni (Pyhä Raamattu 1992)

1. Coco máilma kävtti ſamoja ſanoja ja puhuj ühtä kéltä.
2. Cun ihmiſet ſírtüjvät ita̋n, he lövſivät Sinearin másta taſangon ja jäjvät ſinneq aſumán.
3. Ja he ſanojvat tojſillén: ”Tehka̋mme tílijä ja polttacámme ne covixi.” He kävttivät ſavitíltä rakenduskivenä ja asfalttipikeä múrámiſén.
4. He ſanojvat: ”Rakentacámme izellemme cavpunki ja torni, joca ulottú tajváſén astiq. Sillä tabojn ſámme majnetta emmekä mőska̋n hajánduq üli coco mán.”
5. Herra tuli cazomán cavpunkija ja tornija, jota ihmiſet rakenſivat,
6. ja ſanoj: ”Sínä he nüt ovat, üxi canſa, jolla on üxi ja ſama kéli. Tämä, mitä he ovat ſánét ajcán, on vasta alcua. Nüt he püstüvät tekema̋n mitä tahanſaq.
7. Menka̋mme ſecojttamán hejdän kélenſäq, nín ettejvät he ümmärdäq tojstenſaq puhetta.”
8. Ja nín Herra hajotti hejdät ſéltä cajckijalleq máilmán, ja he laccaſivat rakentamasta cavpunkija.
9. Cavpunki ſaj nimen Babülon, ſillä ſéllä Herra ſecojtti ihmisten kélen ja ſéltä hän hajotti hejdät cajckijalleq máilmán.

(lähde)

Maamme

Oj mámme, Sómi, ſündüjnmá, ſojq, ſana cultajnen! Ej láxoa, ej cucculá, ej vettä rantá raccámpá, cujn cotimá ta̋ pohjojnen, má callis isijen!

Sun cucojstuxes’ córestán kerdankin puhkeá, vél’ lempemme ſá novſemán ſun tojvos’, rémus’ lojstosſán, ja kerdan, lavlus’ ſündüjnmá corkémban cajgun ſá.

(lähde)

Seitsemän veljestä – ensimmäinen luku

Jucolan talo, eteläjſesſä Hämésſä, ſejſó era̋n mägen pohjajſella rintéllä, liki Tovcolan küla̋. Sen lähejſin ümpäristö on kivinen tander, mutta alempana alcá peldot, jojsſa, endencujn talo oli hävijőn mennüt, áltojli teräjnen vilja. Peltojen alla on níttu, apilaävräjnen, halkilejccáma monipolviſen ojan; ja runſástiq antoj ſe hejnijä, endencujn jovtuj lajtumexi külän carjalleq. Mútojn on talolla avarija mezijä, ſojta ja erämajta, jotca, tämän tilustan enſimmäjſen perustajan ojvalliſen tojmindan cavtta, olivat langennét ſilleq oſaxi jo iſonjagon kävdesſä entiſinä ajcojna. Sillojnpa Jucolan iſäntä, pitäen enembän hólta jälkéntulevajnſaq edusta cujn omasta parhástanſaq, otti vastán oſaxenſaq culon polttaman mezän ja ſaj ſillä kejnolla ſejzemän vertá enembän cujn tojſet nápurinſaq. Mutta cajcki culovalkean jälget olivat jo cadonnét hänen píristänſäq ja túhea mezä casvanut ſiján. Ja tämä on níden ſejzemän veljen coto, jojden elämänvajhejta täsſä nüt kävn kertojlemán.

Veljesten nimet vanhimbasta nórimpán ovat: Juhani, Tómas, Ápo, Simeoni, Timo, Lavri ja Éro. Ovat hejstä Tómas ja Ápo caxojspari ja ſamojn Timo ja Lavri. Juhanin, vanhimban veljen, ikä on caxikümmentä ja víſi vótta, mutta Éro, nórin hejstä, on tuskin nähnüt cahdexantojsta avringon kérdosta. Rúmín vartalo hejllä on tukeva ja harteva, pitús cohtalajnen, pajzi Éron, joca vélä on covin lühüt. Piſin hejstä cajkista on Ápo, ehkä ej ſujncán hartevin. Tämä jälkimmäjnen etu ja cunnija on Tómán, joca ojkejn on cúlujſa hartijojttenſaq levűden tähden. Omitujſús, joca hejtä cajckija ühtejſestiq merkizé, on hejdän ruskea ihonſaq ja cankea, hampuncarvajnen tuccanſaq, jonca carhevs etenkin Juhanilla on ſilma̋n pistävä.

Hejdän iſa̋nſäq, joca oli ancaran indocas mezämés, cohtaſi hänen parhásſa igäsſa̋n äkistiq ſurma, cun hän tappeli äkeän carhun cansſa. Molembat ſillojn, nín mezän contijo cujn més, lövttín cólnejna, tojnen tojſenſaq rindalla máten veriſellä tanterella. Pahojn oli més hávojtettuq, mutta pedonkin ſekä curccu että külki nähtín púcon víltämänä ja hänen rintanſaq kiva̋rin tujman lódin läbistämänä. Nín lopetti päjvänſäq roteva més, joca oli cátanut enembän cujn víſikümmentä carhua. Mutta näjden mezäretkijenſäq cavtta löj hän lajmin tőn ja tojmen talosſanſaq, joca vähitellen, ilman eſiméhen johtoa, jovtuj rappijolleq. Ejvät kügennét hänen pojcanſaqcán küntőn ja külvőn; ſillä olivatpa he perinét iſältänſäq ſaman vojmalliſen indon mezäotusten pűntőn. He rakentelivat ſatimija, lovccuja, anſajta ja térentarhoja ſurmaxi lindujlleq ja jänixilleq. Nín véttivät he pojcútenſaq ajgat, cunnes rupeſivat käſittelema̋n tulilujccua ja rohkenivat lähestüäq ozoa corvesſa.

Äjti küllä cogetti ſekä nuhtejlla että curilla ſáttáq hejtä tőhön ja ahkerútén, mutta hejdän uppiniscajſútenſaq oli jävckä vastus cajkilleq hänen üritüxillenſäq. Oli hän mútojn kelpo vajmo; tundettuq oli hänen ſóra ja vilpitön, ehkä héman jürckä mélenſäq. Kelpo més oli mős hänen veljenſäq, pojkijen ojva eno, joca nórúdesſán oli uljána meriméhenä purjehtinut cavcajſet meret, nähnüt monta canſá ja cavpunkija; mutta näkönſäqpä cadotti hän vímejn, kävden umpiſokeaxi, ja vétti ikänſäq pimeät päjvät Jucolan talosſa. Hän ſillojn uſejn, vejstellen tunténſaq víttavxen mucán cavhoja, luſicojta, kirvesvarſija, curiccoja ja mujta hónésſa tarpélliſija caluja, kertojli ſiſarenſaq pojgilleq tarinojta ja merkilliſijä aſijojta ſekä omasta másta että vérajsta valtacundista, kertojli mős ihmejtä ja tapavxija rámatusta. Näjtä hänen jutelmijanſaq cúltelivat pojgat cajkella hartavdella ja pajnojvat lujastiq mujstónſaq. Mutta ühtä mélujſastiq ejvät he cúllelnétcán äjtinſäq käsküjä ja nuhtejta, ván olivatpa covacorvajſija valdan, hólimatta monestacán péxijäjslövlüstä. Uſejnpa küllä, hómatesſán ſelkäſavnan lähestüvän, vilcaſi veliparvi carcutélleq, ſáttaen tämän cavtta ſekä äjtillenſäq että mujlleq murhetta ja kivſá, ja ſillä omá aſijánſaq pahentaen.

Täsſä olcón kerdottuq eräs tapavs veljesten lapſúdesta. He téſivät cototalonſaq ríhen alla cananpeſän, jonca omistaja oli eräs evcco, cuzuttuq ”Mändistön mórixi”; ſillä hänen péni möckinſäq ſejſoj mändistösſä lähellä Jucolá. Johtuj kerdan veljesten mélén pajstetut munat, ja pa̋ttivät he lopulta rísta̋q peſän ja lähteäq meza̋n navttimán ſálístanſaq. He tävttivät mős pa̋töxenſäq, tühjenſivät peſän ja läxivät üximéliſestiq meza̋n, cúſi veljestä; Éro pőri ſillojn vélä äjtinſäq jalcajn júrella. Mutta cosca he ehtivät era̋lleq ſoliſevalleq ojalleq pimeäsſä cúſistosſa, rakenſivat he valkean ävra̋lleq, ka̋rivät munat rűſüjhin, castojvat ne vetén ja panivat pajstumán kihiſeva̋n tuhcán. Ja cun hercut olivat vímejn küpſünét, ſöjvät he majttavan atrijan ja astelivat ſítä tűtüväjſinä cotijanſaq tás. Mutta cotomägelleq ehdittüä, cohtaſi hejtä hirmumürskü; ſillä olipa jo hejdän teconſaq tulnut ilmi. Mändistön móri ärhenteli ja réhuj, ja kíválla cazandolla kírehti veljexijä vastán hejdän äjtinſäq, kädesſä vincuva rósca. Mutta ejvätpä mélinétka̋n pojgat kävdäq cohden tóta vihurija, ván ka̋ntüjvät tacajſin ja pakenivat jällén mezijen turván, hólimatta äjtinſäq húdojsta.

Meni nüt päjvä, meni vélä tojnen, mutta carcurejta ej cúlunut; ja tämä hejdän vípümiſenſäq ſáttoj äjtin lopulta covin lebottomaxi; ja vihanſaq múttuj pigan murhéxi ja ſa̋lin kűnelejxi. Hän läxi hejtä ezima̋n, ezi mezät ristín rastín, mutta lövtämättä lapſijanſaq. Sajpa aſija ühä camalamban módon ja váti vímejn crúnunméhijä kävma̋n aſiján käſixi. Sana ſátettín jahtivovdilleq, joca vípümättä cocóncuzuj coco Tovcolan külän ja ſen ümpäristön. Ja nüt läxi jovcco ſekä nórija että vanhoja, najſija níncujn méhijäkin, jahtivovdin johtamana, pitkänä rivinä urckimán ümpäri meza̋. Enſimmäjſenä päjvänä ezivät he lähejſimbillä ténojlla, mutta ilman tojvottua ſevravsta; tojſena päjvänä ſírtüjvät he cavgembas, ja cosca astujvat corkealleq mägelleq, näkivät he eta̋ltä era̋n ſón partálta ſiniſen ſavupazán kértojlevan ülös ilmán. Tarcastiq merkizivät he ſúndan, josta ſavu ſujzuſi, ja ſitä cohden jatcojvat he retkenſäq tás. Vímejn likembin jovduttuanſaq cúlivat he a̋nen, joca lavloj ſevrávalla taballa:

”Elettínpä endenkin, / Vajcc’ ojan tacan’ oltín, / Ojapujta poltettín / Ja ojast’ oltta jótín”.

Sillojnpa Jucolan emäntä, cúltuanſaq lavlun, ilahtuj ſúrestiq; ſillä hän tunſi ſen pojcanſaq Juhanin a̋nexi. Ja cumahteli uſejn mezä tulinujjan pavckésta; josta cajkesta ezijät nüt varmán havajzivat lähestüvänſäq carculajsten lejrijä. Sítä antoj jahtivovti käskün pírittäma̋n pojgat ja ſitten hejtä lähenema̋n hiljajſúdesſa, mutta püſävma̋n cujtenkin matcan pa̋hän hejdän majapajcastanſaq.

Tapahtuj níncujn hän käski. Ja cosca jovcco, pírittäjn veljexet cajkin pólin, oli hejtä likevnüt nojn víſikümmentä askelta, ſejſahtuj ſe ſillojn; ja ilmestüj nüt ſevráva näkü: Rakettuq oli kiven júrelleq havujsta péni cojju, jonca ovella macaſi Juhani ſammalejſella ſijalla, cazellen ülös pilvín ja lavleskellen. Caxi, colme ſülta̋ cojjusta lojmotti ilojnen valkea, ja ſen hílistösſä corventeli Simeoni anſalla pűttüä téreä päjvälliſexi. Ápo ja Timo nogetujlla casvojlla — ſillä olivatpa he äskettäjn olnét tonttuſilla — pajstelivat navríta cúmasſa tuhgasſa. Pénen ſaviropacon partálla istuj a̋netönnä Lavri, tehden ſavicuccoja, härkijä ja uljajta varſoja; ja oli hänellä hejtä jo ajca rivi cujvamasſa ſammalejſen hirden külgellä. Mutta tulinujjá pavcutteli Tómas: ſülki mákivelleq vahtojſen ſülgen, aſetti ſíhen tuliſen hílen, ja tämän pa̋lleq viscaſi hän cajkin vojmin tojſen kiven, ja jüskeq, uſejn tujma cujn taballinen kiva̋rin pavcavs, cajahti ümpärilleq, ja nokinen ſavu kivijen välistä pőrähteli ilmán.

Juhani: Elettínpä endenkin, vajcc’ ojan tacan’ oltín… Mutta pejjacas mejdän cujtenkin vímejn ta̋llä perí. Se on níncujn kädesſä, te mulliſavcon pojgat.

Ápo: Senhän minä cohta ſanojn kävdesſämme jänixen pasſín. Voj mejtä hulluja! Sisſit ja mustalajſet tällä taballa rähmästelkőt ilmitajván alla.

Timo: Jumalan tajvas cujtenkin.

Ápo: Aſuaq ta̋llä ſuſijen ja carhujen cansſa.

Tómas: Ja Jumalan cansſa.

Juhani: Ojkejn, Tómas! Jumalan ja hänen enkelejnſäq cansſa. Ah! jos nüt tajtajſimme cazoaq avtuán ſélun ja rúmín ſilmällä, nín ſelvästipä näkiſimme, cujnca coco jovcco ſójelevija ſípienkelijä on mejdän pírittänüt ja cujnca izeq Jumala harmána äjjänä istú valdan keskellämme täsſä cujn armahin iſä.

Simeoni: Mutta mitä áttelé nüt äjtiparca?

Tómas: Hän méliſi pejtotaq mejtä pajsticcajxi, cosca ván künſínſäq jovtujſimme.

Juhani: Aj pojca, ſajſimmepa ſavnan!

Tómas: Savnan, ſavnan!

Juhani: Kipinöjzevän ſavnan! Nín, külläs ſen tédät.

Ápo: Se vímejnkin on ſátavamme.

Simeoni: Hüvin tétüstiq. Sentähden on parasta mendäq ottamán ſe ſavna ja pa̋stä kerdan näjstä härkäpäjvistä.

Juhani: Härkä ej júri kävskelecka̋n vapáehtojſestiq tevraspenckín, vejccoſeni.

Ápo: Mitä járittelet, pojca? Talvi lähestű ja mejlleq ej andettucán ſüntüjsſämme turckija niscán.

Simeoni: Ej ſís múta cujn cotijaq mars! ja tuldaq lövlütetüxi ja ſűstä küllä, ſűstä küllä.

Juhani: Sa̋stükőn, veljet, ſa̋stükőn ſelkämme vélä cujtenkin mútamat vórocavdet. Emmehän tédäq mitä pelastuskejnoa Jumala mejlleq kexí vélä mendesſä parin colmen päjvän. Nín, ta̋llä, ta̋llä püllüjlka̋mme vélä: tósſa päjvämme, tón cantoſen valkean ümpärillä, ja őmme havujſesſa cojjusſa, röhötellen rindaccajn rivisſä cujn emän naskit pahnojlla. Mutta mitä ſanot ſinä, Lavri pocco, ſéllä ſavilavcusſa? Mitä? Kävmmekö coreastiq péxijäjslövlűn?

Lavri: Oldánhan ta̋llä vélä.

Juhani: Senhän minäkin parháxi harkizen. Júri nín! Mutta onpa ſinulla ſéllä carjá ojkejn ajca lajlla.

Tómas: On ſekä carjá että ſípieläjmijä ſillä pojgalla.

Juhani: Hujkea livta. Tulispa ſinusta ojkejn cuccomácari.

Tómas: Ojkejn fla̋tälä.

Juhani: Ojvallinen fla̋tälä. Mikä rüsſäncucla ſéltä nüt táſen heltí künſistäſi?

Lavri: Tämä on ván tómmojnen piccujnen pojca.

Juhani: Cas tóta nalliccá!

Tómas: Teké pojkija cujn més.

Juhani: Pojkija cujn tervascandon päjtä; ja róckí cujn més ſekä pojgat että carjat. Mutta veljet, veljet, jovduttacá jo päjvällinen pövta̋n; ſillä mahani rupé motcottamán. Paneq mujua, paneq kéhuvá mujua tón navrín pajstavalleq külgelleq tósſa. Kenenpä on vóro lähteäq navríta varcajſin?

Simeoni: Minunpa on táſen kävminen ſündin tőhön.

Juhani: Henkemme pitejxi tävtű mejdän héman nüpistelläq tojſen omasta. Jos tämä on ſüntijä, nín on ſe nítä pénimpijä cujn tehda̋n täsſä matojſesſa másſa. Ja cazoq, jos cólen ilman múta ſündinmerckijä kirjasſani, nín ejhän tó péni varixenjalca minua júri estäjſi pa̋ſemästä vähän parempán eläma̋n. Sítä ojkeasta ha̋ſalista minua pigankin na̋ſättäjſi ulos, ſen mä küllä lúlen, mutta ajnahan andettajſi pojgalleq ſéllä jokin ovenvartijan virca, ja ſekin oliſi hirmujſestiq lüstijä. Nín, uscocámme nín, ja ottacámme ſuruttomastiq mitä kerdalla cupúmme mahtú.

Ápo: Mutta cazonpa jo parháxi että hejtämme Cóccalan navrismán ja ezimme izellemme tojſen. Vähentüminen päjvä päjvältä ſáttá pigan omistajan vartijojmán mátanſaq őt ja päjvät.

Jahtivovti: Ej ühta̋n ſurua ſítä jónesta ena̋, pojcaſet, ej ühta̋n. No no, mixi hätäjlette? Cazocá: jovcco ſójelevija enkelijä on tejdän pírittänüt ajvan ſuckelastiq.

Nín hásteli vovti veljexilleq, jotca pahojn pelgästünejnä rünkäſivät ülös ja cápaſivat jóxemán mikä minneckin, mutta hómaſivat pigan cavhistuen ténſäq telgetüxi cajckijalta. Sillojn lavſuj táſen vovti: ”apajasſahan olette, lujccarit, coreastiq apajasſa, josta ette pa̋ſeq endencujn on tejtä héman ſómustettuq mujstoxi, pénexi mujstoxi tejlleq, mitkä jalcajónet olette mejlleq ſáttanét, lujccarit. Tänneq, móri, cojvunoxallanne, ja antacát hejlleq ojkejn lämpöjſestä covrasta. Jos nín, että cohtajſitte vastakünttä, nín onpa täsſä tejlleq apumujjija”. Sevraſi nüt curitus äjtin kädestä, kävden méhestä méhén üli coco pojcaparven; ja cova oli Cóccalan corvesſa rähinä. Kívástiq küllä kävttikin vizánſaq móri, mutta jahtivovti vacútti hejdän cujtenkin ſánén lígan lépeän ſavnan.

Mutta cosca tämä vímejnen tojmi oli tehtü, läxivät he cukin cotijanſaq, nín mős äjti pojkinenſaq. Cajken tén hän pavhaſi ja toreli carculajſija; ejkä vélä hejdän cotijaq tultuanſaqcán lacannut mürskü. Véläpä rakentaesſán pojgillenſaq atrijá lavccutólilleq metelöjzi evcco, uhgaten hejtä údella péxijäjsſavnalla. Mutta nähtüa̋n, millä nälän ahnevdella he iskivät hampajn lejpa̋n ja ſilaccán, ka̋nſi hän casvonſaq hejstä, pühkäjsten ſalá kűnelén ruskealta, carhealta poskeltanſaq.

Nín pa̋ttüj pojkijen carcuretki. Ja tämä oli tapavs hejdän lapſútenſaq ajgasta, johon kertomuxestani pojckeſin.

Veljesten parhajta hubituxija oli mős kéconlőminen, jota lejckijä he vélä méhútenſaqkin igäsſä racastelivat harjojtellaq. He ſillojn, jagettujna cahtén jovccón, tajstelivat kívástiq, cumpikin póli pürkijen cohden ma̋rättüä eſinettä. Cova oli ſillojn húto, jóxu ja temmeldüs, ja tulvana virtaſi hiki hejdän casvojltanſaq. Humisten hüppeli kécco pitkin tétä, ja ponnahti uſejn cartusta méhelleq vasten casvoja, nín että cun he palaſivat lejkistä, oli ühden ja tojſen oza varustettuna ajca ſarvella, taj poski ajettunéna ſimpulaxi. Nín culuj hejdän nórútenſaq päjvät: keſät mezisſä taj mántéllä kéccoa hejttäesſä, talvet codon únin pa̋llä higottavasſa cúmúdesſa.

Mutta hómaſivatpa veljetkin ajcojen múttuvan. Tapahtujpa aſijojta, jotca ſáttojvat hejtä enembän cujn enden mujstelemán hómispäjva̋ ja ſírtüma̋n vähän entiſistä menojstanſaq. Hejdän äjtinſäq oli cólnut, ja tuli nüt ühden hejstä astuaq iſändűtén, hillizema̋n taloa pa̋ſemästä perin cumovxén ja hólta pitäma̋n crúnunveron maxosta, joca Jucolan avarijen majden ja mezijen ſuhtén ej cujtencán olnut ſúri. Mutta púhá ja tekemistä on ajnakin hävinnésſä talosſa. Tuli vélä harjaxi cajkelleq tälleq, että pitäjän úſi rovasti oli cajkesſa vircanſaq tojmesſa pelojttavan ancara més. Lígojnkin lajscalukijojlleq oli hän armoton, kävtellen hejtä cohtán cajckija kejnoja, mős jalcapún rangajstusta. Nínpä oli hän Jucolan pojkihinkin terojttanut tarcan ſilmänſäq. Ojkejnpa lavtaméhen cavtta oli hän antanut hejlleq kíván käskün, että he taballista vickelämbin ſáttajſivat izenſäq luccarin lóxi oppijaxenſaq lukemán. Mujstellen näjtä ſejccoja, istuesſán cotona avarasſa tubasſa era̋nä iltana ſüxükeſällä, hástelivat veljexet keskenänſäq ſevrávalla taballa:

Ápo: Sanonpa: tämä hurja elämä ej kävq päjſin, ván on ſen loppu vímejn hävitüs ja turmijo. Veljet! tojſet tabat ja tojmet, jos tojvomme onnea ja ravhá.

Juhani: Hásteletpa ojkejn, ſitä ej tajdaq kélta̋q.

Simeoni: Jumala paratcón! hillitön, villittüq on elämämme olnut ajna tähän päjva̋n astiq.

Timo: Onpa täsſä elämäsſä eläma̋ ja máilmasſa máilmá. Küllä kelpá, jos käskékin. Ohhó!

Juhani: Lígan hurjastiq, taj ojkeambin ſanottuq, lígan hólimattomastiq olemme elänét, ſitä ej tajdaq kélta̋q. Mujstacámme toki: ”nórús ja hullús, vanhús ja víſavs”.

Ápo: Mutta jo on ajca víſastuaq, ajca on pandaq cajcki halut ja himot järgen ikén alleq ja etunenäsſä tehdäq ſe, joca tó hőtüä, ván ej ſitä joca makeamballeq majstú. Nüt vípümättä rakentamán taloamme cunnijalliſén cuntón tás!

Juhani: Ojkejn hásteltu! Enſixi kävka̋mme landan kimppún níncujn ſontijajſet, ja pavcahtelcón havutucki Jucolan nurkisſa ámusta iltán; carja, uhkea carja antacón moscá pólestanſaq corottéxi mős; ja novscón tarhámme caſat corkeat cujn cunincán linnan cultajſet múrit. Nín tegemme. Enſi mánantajna alojtamme ja júresta jaxajn.

Ápo: Mixi ej jo hómenna?

Juhani: Vasta enſi mánantajna. Ejhän oleq vahinco harkitaq aſijá vélä küpſembäxi. Nín, olcón ſanottuq: enſi mánantajna.

Ápo: Mutta üxi pükälä on mejllä cohta ſóritettavana. Tämä on lajta: Jos talonpitómme tojvomme järgestüstä ja püſüväjſűttä, nín üxi olcón eſimés ja iſäntä. Me tédämme, että tämä ojkevs ja velvolliſús on Juhanin ſekä hänen eſicojſútenſaq että äjtimme ma̋rävxen cavtta.

Juhani: Nín, nín ſe ojkevs, valta ja vojma on minun!

Ápo: Mutta cazoq, että ſitä ſopujſastiq kävttelet ja ühtejſexi hődüxi.

Juhani: Parastani tahdon cogettáq. Mutta cun ván totteliſitte ilman könistämistä ja róscá! Mutta parastani tahdon cogettáq.

Ápo: Róscá?

Juhani: Jos nín tarvitán, nägetkös.

Tómas: Puhuq cojrilleſi róscasta.

Timo: Et pehmitäq crúnunmátani ſinä, et coscán; ſen tehkőn lagin ja ojkevden hulja, jos ſelkäni ſűstä ſühű.

Juhani: Mixi iskette kínniq lövſa̋n ſanán? Onhan mejllä täsſä onnemme ſijá, jos ván ſobinto valdizé ja ſarvet pandán ſürja̋n.

Éro: Tarcastiq cujtenkin ma̋rättäkőn keskinäjſet ſuhtémme.

Ápo: Ja cúlcámme jocajſen méli.

Juhani: Mitä ſanot, Lavri, harvaſanajnen ajna?

Lavri: Sanojſinpa jotajn. Múttacámme meza̋n ja hejttäka̋mme hítén tämän máilman pavhu.

Juhani: Häh?

Ápo: Més hovrí tás.

Juhani: Múttajſimme meza̋n? Mitä hullúxija!

Ápo: Oleq hólimatta. Cazoq näjn olen túmajlnut. Sinulla, Juhani, on enſixi valta astuaq iſändűtén, jos nín tahdot.

Juhani: Minä cun tahdon.

Ápo: Me tojſet, nín cavgan cujn víbümme cotomme raccajsſa nurkisſa ja olemme najmattomija méhijä, tegemme talon tőtä, ſőmme talon rócá ja ſámme talosta váttét. Cún enſimmäjnen mánantaj, pajzi külvö- ja lejccúajcana, olcón ajna oma päjvämme, mutta tulcón mejlleq ſillojnkin talosta róca. Vóſittajn antacón talo mejlleq culleqkin pólen tünnürin cavroja külvőn, ja vóſittajn olcón mejllä valta raketaq ühtejshuhta, jonca ſúrús on vähintäkin colmen tünnürin ala. Näjn ovat túmani cotomme ja najmattomúden candalta. Mutta minä tédän, ettej üxika̋n mejstä kernástiq ſírdüq Jucolan armajtten alojen vajhejlta pojs, ja ejhän pacojtaq ſíhen tilamme ahtavs, ván onpa väljűttä ſejzemälleq veljelleq näjllä manterejlla. Mutta hän, joca ajcá vojttajn tuntiſi halun perustamán izellenſäq oman aſundon ja perhén ejkä cujtencán méliq täsſä lagin vojmalla ja mámittari-custanduxilla kävdäq pirstojlemán taloa, ejkö tajtajſi hän tűtüäq ſevráván etún? Perikőn hän talosta cappalén máta, johon hän rakentá hónénſaq ja peldot ſen ümpärilleq. Sácón hän mős oſaxenſaq joncunmojſen níttulohgon, ja olcón hänellä valta rajvataq izellenſäq mezästä hejnämáta liſäxi, nín että voj elätta̋ pari hebosta ja neljä, víſi navtá. Ja ilman ühta̋n veroa ja ulostecoa viljelkőn tilánſaq ja navtticón ſen tóttejta nín hän cujn hänen lapſenſaq, eleskellen ravhasſa omalla pohjallanſaq. Nín olen minä aſijá apricojnut. Mitä ſanotte.

Juhani: Jotenkin järkevästiq apricojttuq. Ottacámme punnittavixi ne pükälät.

Lavri: Mutta tojſin tehtü vélä järkevämbin tehtü. Múttacámme mezijen cohtún ja műka̋mme vihelijäjnen Jucola, taj pancámme ſe vócralleq Rajaportin nahcapejtturilleq. Hän on mejlleq ilmojttanut halunſaq ſíhen cavppán; mutta vähintäkin kümmenexi vódexi tahtó hän haltúnſaq talon. Tehka̋mme níncujn ſanon ja múttacámme heboſinemme, cojrinemme ja püsſüjnemme júrelleq jürkän Impiváran vóren. Sinneq rakentacámme izellemme ilojnen pirtti ilojſelleq päjväncaltevalleq aholleq, ja ſéllä, pűdellen ſalojen otuxija, elämme ravhasſa cavcana máilman menosta ja kivccujſista ihmiſistä. Näjnpä olen izexeni túmiskelnut őt ja päjvät vóſijen culuesſa.

Juhani: Onco péveli rívannut ſun ajvos, pojca?

Éro: Ellej péveli, nín mezänejto.

Lavri: Nín túmajlen ja kerdan tegen. Séllä eläjſimme vasta herrojna, pűdellen lintuja, oravija, jänixijä, kettuja, ſuſija, mävrijä ja pövrücarvajſija carhuja.

Juhani: No pejjacas! andaqpas mendäq coco Noakin arcki ajna hírestä hirvén astiq.

Éro: Sínä vasta nevvo: ſanoaq ja̋hüväjſet ſólalleq ja lejbälleq ja imeäq verta, hilloaq lihá cujn hüttüſet ja Lapin nojdat. Ja ſöjſimmekö vélä kettua ja ſuttakin Impiváran comerojsſa cujn carvajſet vóripejcot?

Lavri: Ketujsta ja ſuſista ſámme nahcoja, nahgojsta rahá, rahalla ſólá ja lejpa̋.

Éro: Nahgojsta ſámme váttét, mutta liha, verinen, hövrüävä liha olcón ajnoa rócamme; ſólá ja lejpa̋ ejvät tarvizeq apinat ja papijánit mezäsſä.

Lavri: Nín túmajlen ja kerdan tegen.

Timo: Ottacámme aſija harkittavaxi júresta jaxajn. Mixi emme tajtajſi pureskeldaq mezäsſäkin ſólá ja lejpa̋? Mix’ emme? Mutta Éro on irvihambas, ajna téllämme, ajna pitkänä cantona caskesſamme. Ken voj kélta̋q mezän aſucasta tóllojn tällöjn lähestümästä külijenkin nurckija, tóllojn tällöjn, ajna cujnca tarpét vátivat? Vaj isketkö minua ſillojn púlla pa̋hän, Éro?

Éro: En, veljeni, ván véläpä ”ſólojakin ſát jos marjoja tót”. Múttacá, pojgat, múttacá, minä en kéldäq, ván tulenpa tejtä vélä kűtínkin, vén tejtä tästä ojkejn ſuden travija.

Juhani: Mutta piganpa kűdittäjſivät mezänhaltijat hejdän ſéltä tacajſin, minä tacán ſen.

Lavri: ”Tojſen kerdan tuldesſa on cotojnen künnüs corké”, minä tédän ſen, ja älä lúleq, että colcutan ovelleſi ena̋, cosca ſen kerdan hejtin. Vappuna mútan.

Timo: Cucatéſi tulen minä cansſas.

Lavri: Minä en kéldäq, en käskeq; tegeq níncujn ſüdämeſi parháxi cazó. Minä mútan tulevana Vappuna Impiváran aholleq. Enſixihän ſéllä, cunnes péni, lämbin pirttini on valmis, aſun iſojſämme turpéntunésſa ſüſicojjusſa. No, ſillojnpa, tehtüäni oman päjvätőni, lepa̋n vasta ravhan majasſa, cúldellen cujnca contijo corvesſa vihelta̋ ja téri puhaltelé Sompijosſa.

Timo: Minä tulen, Lavri; olcón ſanottuq, Lavri.

Tómas: Ellejvät paraneq täsſä ajgat, nín ſevrán tejtä minäkin.

Juhani: Tómaskin! Sinäkö múttajſit mős?

Tómas: Ellejvät ajgat paraneq.

Lavri: Minä mútan Vappuna vajcca lähestüjſi Jucolan taloa makean lejbän päjvät.

Timo: Sinä ja minä, me caxi, me mútamme tästä Sompijon ſólleq cujn keväjſet curget; ja ilma ja túlet ſoj!

Juhani: Hajdjaj! Mutta cas jos totúden tundustan, nín Lavrin ajkésſa on ſalajsta vetoa. Mezä hovcuttelé. Voj péveli! tuntúpa cujn näkiſin ſen mezän tacana ilman ihanan lakevden.

Ápo: Te hullut, mitä áttelette? Múttáq meza̋n! Mixi? Onhan mejllä talo ja hónét; catto cultajnen pa̋mme pa̋llä!

Juhani: Toſi, mejllä on talo, josſa rípumme künſin ja hampajn, nín cavgan cujn ſe vähänkin ſúruxelleq hajahtá. Mutta cazos, jos nüt cova onni kértäjſi täsſä cajcki nurin niscojn, vastojn méhen parhajta túmija, nín olcón mezä tacataloni, jonneq pigankin tästä vilcajſen, cosca vímejſet tútisſa coliſé. Nín, talonpidon tojmén ja rátamiſén nüt iskemme pelojttavalla vavhdilla; ja kävka̋mme táſen pükäla̋n, joca täsſä ojkeambiten olikin küſümüxenä. Minun tühmän pa̋calloni mucán on Ápo ülimalcán harkinnut aſijat jotenkin järkevästiq; ja cajcki käv hüvin, jos ván izeq cukin cohdastamme hardastelemme üximéliſűttä ja ſobintoa. Mutta cas jos rítá ezimme, nín külläpä lövdämme ajna ſüjtä niscaharjastemme cohottejxi.

Simeoni: Misſä emme lövdäq ſitä níncavgan cujn tó vanha Átami cutittelé ja cutcuttá mejsſä ta̋llä lún ja nahgan välisſä?

Timo: Vanhan Átamin olen ajna átelnut vanhaxi, vacavaxi tátoxi vilttihatusſa, mustasſa pitkätakisſa, polvihovſujsſa ja punajſisſa lívejsſä, jotca ulottuvat ajna alipólelleq méhen napá. Sellajſena uccona astelé hän átoxisſán ja ajelé härkäparija.

Simeoni: Vanhalla Átamilla tarcojtetán ſündin júrta, periſüntijä.

Timo: Minä tédän, että hän on periſündin tundusmercki ja eſicuva, ſe ſarvipa̋ ſátana helvetistä, mutta ſellajſena poccona, cujn ſanojn, hän astelé edesſäni, ajelden härkäparija. Sitä en vojq avttáq.

Juhani: Tämä usconpükälä ja̋kőn, ja püſüka̋mme aſijasſa. Ápo, mitä túmiskelemme nojsta cahdesta mejdän torpistamme: Vóhencalmasta ja Keccurista?

Ápo: Mujstettava on, että níden molempajn hallizijat mövrivät kerdan mánſaq rágasta, colcosta corvesta, ja hejtä ej ſís carcojtetaq turpejltanſaq pojs — joca oliskin va̋rin — níncavgan cujn on hejllä mahtija pita̋q ſarcojanſaq rócosſa, ja ſittenkin ma̋ra̋ laki hejlleq tilasta joncun vanhúden turvan. Nín on lajta ſínä cohdasſa. Mutta cazeldánpas erästä tojsta ſejccá, joca lúldaxeni on jotenkin napacasſa. Sillä ſe on ta̋llä mejdän tärkejn askelemme, ſe joco ſáttá pa̋n harmáxi enden ajcoja taj tó mejlleq elämän povdan ja pa̋tta̋ vímejn päjvämme ildan cultaruscón. Ja ſinúnpa, Juhani, ſe enſixi nüt coské. Hómá ſís mitä ſanon: Emändätön iſännűs on póletonta ja ontuvá; talo ilman ajtan polulla astelevá emänta̋…

Timo: On níncujn ſuden peſä ilman nárasſutta, taj níncujn ſápas ilman tojsta ſápasta; totiſestiq ontúpa ſe, níncujn Ápo ſanoj.

Ápo: Talo ilman ajtan polulla astelevata emänta̋ on níncujn pilvinen päjvä, ja ſen perhénpövdän pa̋sſä aſú ikävűs cujn rivtuva ſüxüilta. Mutta hüvä emäntä on talon kircas avrinco, joca valajſé ja lämbitta̋. Cazoq: enſimmäjſenä jätta̋ hän ámulla vótén, ſotké tajkinanſaq, rakentá méhellenſäq ſúrusta pövta̋n, evästa̋ hejdän meza̋n ja ſítä kírehtí hän kivlu covrasſa tarhán, lüpſäma̋n kirjavan carjanſaq. Nüt hän lejpó, hőrí ja pőrí; nüt on hän pövdän a̋resſä, nüt kejcahtá hän tólla peräpenkin pa̋sſä lejpä kämmenillä, ja nüt hän pürünä cohentelé únija, joca ammentá hohtavasta kidastanſaq tulta ja ſavua. Nüt hän, lejpäjn novstesſa, vímejn izeqkin, lapſi rindojlla, ejnehtí, ſő kimpalén lejpa̋, pajstetun ſilacan ja rűppa̋ háricosta píma̋ pa̋lleq. Mutta ejpä unohdaq hän hallijacán, talon uscollista vartijá portálla, ejkä kisſá, joca uniſena úninpa̋ltä killistellen cazahtelé. Ja nüt hän táſen hőrí ja pőrí, ka̋ntű ja kejccú, ſotké vélä tojſen tajkinan cavcalónſaq novſemán, lejpó ſen lejbäxi ja pajstá, ja virtana jóxé hiki hänen ozaltanſaq. Mutta cazoq: päjvän laskijesſa on hänellä lejbät catosſa, vardas ladottuna vartáſen, jojsta rajtis elämä léhahtá alas. Ja ſillojnpa, mésten tuldesſa mezästä, vartó hejtä hövrüävä ildallinen pestüllä pövdällä. Mutta misſä on emäntä izeq? Tólla hän pihalla táſen lüpſa̋ va̋räſarviſija navtojanſaq, ja kivlusſa hellú réscan ſohiſeva, vahtojnen harja. Nín hän hőrí ja pőrí, nín hän ka̋ntű ja kejccú; ja vasta, cosca tojſet jüra̋vät jo ſikejmbäsſä unesſa, caldistú hän ſivnaten vótéllenſaq. Mutta ejhän véläka̋n oleq tőnſäq ja tojmenſaq cajcki. Tuskittelematta hän őn culuesſa novſé ſijaltanſaq hetkettäjſin, tundittajſin, novſé víhdüttäma̋n pénojsta lastán, joca tósſa itké hűrüttelé kehdosſanſaq. Tämä, veljet, on ojvallinen emäntä.

Juhani: Hüvin puhuttuq, Ápo, ja käſitänpä puhéſi tarcojtuxen. Se, nimittäjn, pürkí tajbuttamán minua najmiſén. Nín, minä ümmärdän. Vajmo, ſanojt ſinä, on tarpéllinen cappaleq hónén­hallituxesſa. Toſi! Mutta äläqpäs hóli. Tojvos, lúldaxeni, tävttű pigankin. No noh; nín! Tundustanpa, että méleni tävttä pa̋tä on jo iskenüt tüttőn, josta tojvon ſávani avijon ja hüvän, ellejvät petäq minua vanhat merkit. Nín, veljet, tojſet päjvät ja tojſet constit mejtä lähestű, ja pa̋lleni otettava iſännűs minua ancarastiq hólettá. Iſändän, iſändän hartijojta pajná ta̋llä hirmujnen tácca, ja ſúri on kerdan tilinſäq tómijolla. Minunpa edesvastavxesſani olette nüt cajcki üli ſumman; mujstacá ſe.

Tómas: Sinun? Mitä vasten?

Juhani: Minä olen iſäntänne; minunpa kämmenpäjstäni imeta̋n kerdan vereni tejdän tähtenne.

Tómas: Izeq vastán minä ſekä rúmíni että ſéluni edestä.

Timo: Izeq minäkin vastán; heh!

Ápo: Veli Juhani, hómá, että ſellajſet lavſét ſündüttävät pahá verta.

Juhani: En tarcojttanut pahá verta enembin cujn pahá lihácán, mutta níncujn terva, níncujn carrijajnen cúmana keſänä takerdutte vimmatustiq turhán, merkittöma̋n ſanán, vajcca tundette ſüdämmeni perin pohjin. Minä närkästün!

Ápo: Tämä ja̋kőn, ja ſanoq mejlleq nüt, jos mélit, ken on tüttö, joca ſüdämmeſi on pólénſaq vetänüt.

Juhani: Sen tahdon ſanoaq hujcajlematta. Licca, jota armottomastiq racastan, on ”Mändistön mórin” Venla.

Ápo: Hm.

Juhani: Mitä ſanot?

Ápo: Hm, minä ván ſanon.

Tómas: Kivſallinen aſija.

Simeoni: Venla. Cas, cas! Mutta olcón cajcki tajván iſän hómasſa.

Ápo: Hm, vaj Venla.

Juhani: Mitä te möriſette? Mutta ah! minä ávistan jotakin; ja varjelcón mejtä Herran pojca! Mitä? Puhucá ſúnne puhtáxi!

Ápo: Cúleq: jo vóſija on átoxeni tütösſä hartástiq ascarojnut.

Simeoni: Jos hänen on Lója minulleq ſónut, nín mixi murehtiſin?

Éro: Älä ühta̋n. Hän on ſinulleq ſótuq ja minä otan hänen.

Juhani: Mitä ſanó Tómas?

Tómas: Kivſallinen aſija; tüttö méldütta̋ minua covin, ſen tundustan.

Juhani: Vaj nín, vaj nín. Hüvä! Entäs Timo?

Timo: Minä tegen ſaman tundustuxen.

Juhani: ”Herran pojca ja Cajtarandan Custa!” Mutta Éro?

Éro: Tegen ſaman vilpittömän tundustuxen, ſaman vilpittömän tundustuxen.

Juhani: Hüvä, hüvin hüvä! Hahá! Ja Timokin, Timokin!

Timo: Tüttö on minulleq vahvastiq racas, ſen tundustan. Toſin péxi hän minua kerdan ajca lajlla, huhtoj minua títistä ſillojn ojkejn vahvastiq ja mujstanpa ſen lövlütüxen; no noh!

Juhani: Vajtiq, vajtiq! ſillä nüt on küſümüs tocco häntä racastat.

Timo: Já-a, já-a, ſen tegen, ja vahvastiq, jos nimittäjn hän racastá minua tacajſin.

Juhani: Nín, nín! Astut ſís télleni mős?

Timo: En ſujncán, en ſujncán, ellet todentegolla vojq méltäs hillitäq, méltäs ja kéltäs. Cujtenkin pidän tósta luntusta paljon ja tahdon mős parastani cogettáq ſádaq häntä vajmoxeni.

Juhani: Hüvä, hüvä! Mutta mitä ſanó Lavri?

Lavri: Mitä on minun tütön cansſa tekemistä?

Juhani: Kenen pólta pidät?

Lavri: En takerduq aſiján, en tólta enkä ta̋ltä.

Juhani: Tulépa tästä cujtenkin ſoppa.

Lavri: Síhen en pistäq luſiccáni minä.

Juhani: Cajcki ſís, pajzi Lavri. Pojgat, pojgat, Jucolan veljescunta ja ſucuni ſúri! Nüt isketa̋n, ja má ja tajvas täräja̋! Nüt, cultajſet veljet, vejzi, kirves taj halco, ja üxi cajckija vastán ja cajcki ühtä vastán cujn ſejzemän ſonnija! Olcón mendéxi! Halco on aſéni; tóhon viſapäjſén tartun minä, ja ſűttäkőn hän izeänſäq, jonca pa̋córi ſá ſítä pärén. Ottacá halconne, pojgat, ja astucá eſín, jos on tejsſä méhen vastusta.

Éro: Täsſä ſejſon aſejsſa, vajcca vähän matalampi mujta.

Juhani: Sinä, cavun napu! Mutta cas cun hómán tás tón pilcalliſen, tón ſalajſen, tón förpíscatun irvistüxen námasſaſi, ja näkűpä cujn tekiſit ván lejckijä coco aſijasta. Mutta küllä ſinun opetan.

Éro: Mitä hólit ſítä, cun ván halconi teké totta?

Juhani: Küllä ſinun opetan cohta. Ottacá halconne, ottacá halconne, pojgat!

Timo: Täsſä olen minä ja minun halconi, jos nín tarvitán. Minä en tahdoccán vihá ja rítá, mutta jos nín tarvitán.

Juhani: Halcos’, Tómas!

Tómas: Meneq hítén halcojneſi, pöllö!

Juhani: Istuq ja palaq!

Simeoni: Hirveä, pacanallinen ja turckilajnen on tämä meteli; mutta lejkistä lóbun minä ja hejtän najmaaſijani Herran hómán.

Lavri: Pojs lóbun minä.

Juhani: Sentähden ſírtüka̋ te ſivulleq, ſírtüka̋ ſivulleq jalgojsta pojs! Kävq halcós, Ápo, ja cajahdelcót Jucolan ſejnät pa̋callojen halgetesſa. Tulta ja ſarvipäjtä!

Ápo: Curja on ihmislapſi. Cavhistunpa, Juhani, cazeldesſani mótoaſi nüt, nähdesſäni, cujnca ſilmäs pőrähtelé ja tuccas ſejſó püstüsſä cujn taccuhejnä.

Juhani: Andaq ſejstaq, andaq ſejstaq; ſe on júri ſe taballinen ja ojkea jusſin-tucca.

Éro: Mélinpä ſitä pöllütta̋q héman.

Juhani: Sinä pevcalo! Parasta, ettäs püſüt coreastiq nurcasſa. Pojs! minun tulé ſinua armo.

Éro: Véq ajgojsſa nurccán tó hirveä levcas. Sitähän minun tulé armo; ſillä ſe jo tutiſé ja täriſé cujn kerjäläjnen.

Juhani: Cazos, cujnca tämä halco tutiſé, cazos.

Ápo: Juhani!

Éro: Lőq! Lúlenpa, että ſatá ta̋ltä tacajſin ja ehkä ſatá ojkejn rakejta ſúrija cujn halcoja. Lőq tänneq!

Juhani: Küllä.

Ápo: Et lőq, Juhani!

Juhani: Meneq tunkijolleq ſinä, taj ota halcos ja pólustaq izeäs, pehmitänpä mútojn pa̋ſi. Ota halcos!

Ápo: Misſä on järkes?

Juhani: Täsſä viſapäjſesſä halgosſa; cazos, nütpä ſe híscú ſanaſen.

Ápo: Vardoq, veli, vardoq, cunnes minäkin tempajſen covráni aſén. Cas nín; täsſä nüt ſejſon maccarahalco kädesſä. Mutta enſin pari ſaná, ſinä Jucolan cristillinen veliparvi, ja ſitten tapelcámme cujn hullut ſudet. Hómatcát: més vihan vimmasſa on vertajanóva peto, ván ej ihminen; hän on umpiſokea näkema̋n, mikä on ojkevs ja cohtús; ja cajckejn vähimbin voj hän vihanſaq valdasſa ſórittáq raccavden aſijojta. Mutta jos nüt cujtenkin cogettajſimme järgen candalta cazellaq tätä ſejccá, joca ſáttoj veljet halcoſillén, nín lúlen, että lajta on näjn. Tüttö ej tajdaq mejtä cajckija racastáq, ühtä ajnoata ván, jos hän kehenka̋n mejstä ſóstú, jonca ſevrasſa käſi kädesſä hän méliſi vaeltá üli elon ohdackejſen mägen. Nägenpä ſís parháxi, että kävmme cajcki méhisſä ja üht’ajcá hänen lóxenſaq ilmojttamán vacástiq aſijamme, küſüen hartálla mélellä ja kélellä, tajtajsco hän kellenka̋n mejstä ſüdämmenſäq lahjojttáq. Jos nüt tüttö on mőntüvä, nín ſe mejstä, jolleq lankeſi tojvottuq arpa, kíttäkőn onnenſaq päjva̋, mutta tojſet tűtükőt napiſematta cohtalónſaq. Hän, joca jäj oſattomaxi, nélkőn kivſanſaq, tojvoen, että hänkin vélä cohtá ma̋rätün ſíppanſaq ta̋llä. Jos tegemme nín, nín tegemme cujn méhet ja ojkeat veljet. Ja ſillojnpa iſämme ja äjtimme kircastetut hámut astuvat ulos tajván hehcuvasta portista ja, ſejsten revnalla kíltävän pilven, cazelevat alas pa̋llemme, hútajn mejlleq corkealla a̋nellä: ”Cas nín, Juhani, cas nín, Tómas ja Ápo, cas nín, Simeoni, Timo ja Lavri, júri nín, minun piccu-Éroni! Olettepa pojkija, jojhin mélistümme!”

Juhani: Més, hásteletpa, ſákeli véq, cujn tajván enkeli, ejkä paljon pútuq, ettet ſátaq minua itkema̋n.

Simeoni: Me kítämme ſinua, Ápo.

Juhani: Kítoxija ván. Tónneq pajscán halconi.

Timo: Sinneq minäkin. Ja tämä ríta loppuj nín cujn jo alusta tahdojnkin.

Simeoni: Ápo pita̋ pejlin edesſämme, ja ſítä häntä kíttäka̋mme.

Éro: Häntä kíttäka̋mme, vejſatcámme ojkejn ”Simeonin kítosvirſi”.

Simeoni: Pilccá, pilccá ja virnistüstä tás!

Timo: Oleq tekemättä pilccá, Éro, Jumalan ſanasta, Simeonin kítosvirdestä.

Ápo: Ah, nín nóri ja nín pátunut!

Simeoni: Nín nóri ja nín pátunut! Éro, Éro! Nín, nüt en ſanoq múta, ván hócán ſinun tähtes.

Juhani: Endustanpa, Éro, mejdän kerdan taj caxi tävtüvämme antá ſinulleq ojkejn iſän kädestä. Sillä äjti casvatti ſinua lígan hempeästiq.

Simeoni: Mejdän tulé häntä curittá, nín cavgan cujn ſüdämenſäq vélä on nórúden norja ja tajpuvajnen; mutta tehka̋mme ſe raccálla kädellä ejkä vihan kivcusſa. Vihan curitus ajá perkelejtä ſiſa̋n, ván ej ulos.

Éro: Cas tósſa, ja ojkejn raccásta kädestä.

Simeoni: No tóta jumalatonta, cun nüt löj minua!

Éro: Ja vasten cónoa. Vähembästäkin on ſappi halgennut.

Juhani: Tuleqpas tänneq, pojcaſeni. Timo, andaq tó keppi tólta nurcasta.

Simeoni: Cas nín, Juhani, pidäq häntä coreastiq polvillaſi, minä lasken hovſunſaq alas.

Éro: Älka̋ helvetisſä!

Juhani: Turhán püristät, cna̋ckä.

Simeoni: Äläqpäs häntä helditäq.

Juhani: Cas tóta kískijä. Mutta ethän pa̋ſeq, et.

Éro: Lőka̋s, te ſen vétävät, nín tulen pistän nurcan alleq. Tegenpä totiſestiq tulta ja ſavua, tulta ja ſavua tegen!

Juhani: Sitä ſappea! Vaj pistät tulen nurcan alleq? Ah ſitä ſappea!

Simeoni: Herra varjeleq ſitä ſappea!

Juhani: Keppi tänneq, Timo!

Timo: Enhän ſitä lövdäq.

Juhani: Sinä ſocco, etkö nägeq ſitä nurcasſa tólla?

Timo: Ja tämäkö? cojvujnen?

Juhani: Sama júri; ſátaqpas ſe tänneq.

Simeoni: Lőq, mutta järkevästiq ejkä valdan vojmija mucán.

Juhani: Küllä minä tédän.

Lavri: Ej ühta̋n iscua, ſanon minä!

Tómas: Antacá pojgan oldaq!

Juhani: Hän tarvizé vähän ſaparollenſaq.

Lavri: Et nüt coskeq hänén ſormellascán.

Tómas: Laskeq pojca irtiq! Pajcalla!

Timo: Sácón hän antéxi, ſe Éro-pojca, tämän kerdan cumbinkin vélä.

Simeoni: Antéxi, antéxi, cunnes ohdakeq ja riccaróho vojttá niſun.

Lavri: Älä coskeq hänén.

Ápo: Antacámme hänelleq antéxi; ja nín cogetamme cogotaq tuliſija hílijä hänen pa̋nſäq pa̋lleq.

Juhani: Meneq nüt ja kítäq onneas.

Simeoni: Ja rucojleq Jumalata lahjojttamán ſinulleq úden ſüdämmen, mélen ja kélen.

Timo: Mutta minä menen magataq.

Ápo: Cazelcámme vélä ühtä pükäla̋.

Timo: Magataq menen. Tuleq cansſani, Éro; menda̋n magataq ja unohdetán tämä máilman viholajspeſä, ſe curja keconen, joca ſatésſa hövrű ja rőha̋. Tuleq, Éro!

Juhani: Mutta mikä on pükälä, jonca ſóritusta tahdot?

Ápo: Jumala paratcón! onhan lajta, ettemme tundeq Á:tacán, ápiſen enſimmäjstä kirjajnta, ja cujtenkin on ſanantajto cristilliſen canſalajſen välttämätön velvolliſús. Mutta ſíhen vojdán mejtä pacojttáq lagin mahdilla, kirccolagin mahdilla. Ja te tédätte, mikä crúnun coneq mejtä vartó ja mejtä mélí tembajstaq hampajſinſaq, ellemme izijämme opetaq kiltistiq lukemán. Jalcapúhan mejtä vartó, veljet, musta jalcapú, joca, ammojttaen jünkästiq ümpürijäjſillä läbillänſäq, máta röhötta̋ tólla kircon porstuasſa cujn musta carju. Júri tällä helvetin pihdillä on mejtä rovastimme uhgannut, ja ſáttápa hän uhcavxenſaq totén, ellej hän nägeq mejltä jocapäjväjstä ahkerútta ja harjojtusta, ſe on varma aſija.

Juhani: Mahdotonta oppijaq lukemán.

Ápo: Ihmisten tekemänä on tämä consti olnut endenkin.

Tómas: Sajspa ſínä hicojllaq més.

Juhani: Ja puhcajllaq. Minulla on nín cova pa̋!

Ápo: Mutta vojmallinen tahto vé méhen läpi harmán kiven. Kävka̋mme jónén, tóttacámme izellemme ápiskirjat Häménlinnasta ja lähteka̋mme luccarilleq covlún, níncujn on rovastimme käskü. Se tehka̋mme, enden cujn véda̋n mejtä crúnun vavhdilla.

Juhani: Minä pelka̋n, että nín on täsſä tehtävä, minä pelka̋n. Jumala armahtacón mejtä! Mutta olcón jo hómiſexi tämä túma ja menka̋mme lebolleq.

(lähde)